Yannis

Bulevard de la Madeleinella on viime viikkoina juoruttu. Puheenaiheita on ollut tavallista enemmän. Henryn kahvilassakin ovi on käynyt tiheään, kun kadun asukkaat ovat poikenneet tapaamaan toisiaan iltapäiväkahvin merkeissä tai drinkillä.
Enimmin uteliaisuuden kohteena on ollut Helena Mäkiriihi ja hänen talonsa vaiheilla tapahtuneet asiat.
 Ensin kuultiin huhu, jonka mukaan Helena olisi kuollut auto-onnettomuudessa. Sitten saatiin varmuus, että ei Helena ole kuollut, mutta hän on kyllä ollut onnettomuudessa ja katkaissut jalkansa ja makaa sairaalassa. Joku kävi häntä katsomassakin ja kertoi käyntinsä jälkeen ystävilleen, kuinka Helena on mennyt aivan sekaisin. Se juttelee siellä vain enkeleiden kanssa...
Sitten nähtiin, että Helenan vielä ollessa sairaalassa, hänen kotiinsa meni erikoisen näköinen vieras! Tuli taksilla Madeleinelle, nousi autosta Helenan talon luona kitara kainalossa ja merimiessäkki olalla. Kuka nyt enää nykyään tuollaisten säkkien kanssa kulkee? Joulupukit! Naapuruston mielenkiinto oli herännyt. Mikä mies tuli kolkuttelemaan Helenan ovea?
 Hippipappa, jonka kaikki tunsivat Madeleinella ja joka nähtiin myös päivittäin kukkaliivi päällään Henryllä istumassa ja pelaamassa backkammonia parin muun papan kanssa, päästi tuon pitkänhuiskean otuksen sisään taloon ja siellähän tuo oli ainakin yhden vuorokauden. Mutta sitten häipyi.
Kunnes ilmestyi parin päivän kuluttua uudelleen ja Sandran taloon.
Sannalla ja Peterillä on ollut kovasti kiirettä, heidän järjestellessään vauvan ristiäisiä. Sofiakin on tullut maalta pikku mökistään jo auttelemaan Sannaa leipomisissa. Myös Elli ja Artturi ovat pistäytyneet kysymässä, mitä apua he voisivat antaa ristiäisjärjestelyihin. Hendrik on myös tullut ranskasta.
Pihamaalla on ollut vipinää, kun pyykkejä on levitelty naruille, kahvia on juotu puutarhassa ja naurettu ja juteltu ja lapset ovat juosseet leikeissään...
Tämän kaiken näkee ja kuulee Yannis, kävellessään katua ylös ja alas mietteissään.
Niin, Yannis.
 Yannis tuli suurin toivein Kreikasta Madeleinelle,  varmana siitä, että täällä on hänen kohtalonsa. Tuo ihana tumma nainen, Helena, jolle hän on menettänyt sydämensä. Vaikka olikin tavattu vasta juuri ja vieläpä netissä. Yannis on nyt jättänyt vaimonsa ja talonsa ja kaiken. Hän on jo pitkään kaivannut kauas pois. Nyt hän on kaukana  pohjolassa unelmansa perässä.
Unelman, joka raukesi tyhjiin sillä hetkellä, kun hän astui tuohon valkoiseen huoneeseen, jossa  kalpeana kasvoiltaan, tummien hiusten levittäytyessä valkoiselle tyynylle, lepäsi hänen "grande amorensa". Tuo kaunis Helena, joka juuri sillä hetkellä katsoi toista miestä silmiin. Yannis tuntee katseet. Tuosta ei voinut millään erehtyä. Helena on antanut sydämensä tuolle toiselle miehelle, joka katsoo takaisin samalla tavalla, eikä kumpikaan huomaa ovella seisovaa Yannista, joka kääntyy hiljaa pois.
Kävellessään sairaalan käytävää Yannis kuulee vielä Helenan äänen, tämän sanoessa; "Miikkael, pitääkö minun nyt seurata sinua?" Tuo ihana äänikin vielä! Pitikö sekin vielä kuulla. Yannis ryntää ulos sairaalasta ja kiroaa mielessään tuon toisen miehen ja oman hätäisen toimintansa. Pitikin jo mennä etukäteen sinne Helenan kotiin ja viedä ne lahjatkin. Nyt on aivan pakko käydä siellä vielä uudelleenkin, kun sanoin sille äijänkäppänälle niin, joka siellä oli talonmiehenä. Yannis sadattelee kreikaksi oikein kunnolla ja lähtee rannalle, istuu rantakivikkoon ja antaa kitaran soida. Se on aina hänet pelastanut ja niin nytkin. Yannis on kulkenut soittamassa ja laulamassa ja kitara on ollut hänelle kuin toinen nainen. Nyt se on hänen ainoa naisensa...
Kunnes hän palaa Bulevard de la Madeleinelle ja näkee ja kuulee tuon iloisen joukon pienen, ruskean ja Yanniksen mielestä ruman talon pihalla. Erityisesti hän huomaa joukosta  vaalean hennon ja herttaisen näköisen nuoren naisen.
Eikä hän, toiminna mies aikaile. Pian hän jo onkin tuon joukon keskipisteenä ja kertoo auliisti tarinaansa Sannalle ja tämän vieraille.

 -Olen siis kreikkalainen laulaja ja soittaja, trubaduuri. Nimeni on Yannis. Kutsukaa minua vain siksi, sukunimelläni ei ole väliä, mutta se on Dopopoulos.
-Haluaisin tutustua täkäläisiin ja teidän naurunne ja ilonne sai minut poikkeamaan taloonne, kun olen kulkenut murheen murtamana tuota katua edestakaisin. Asun tuolla majatalossa kadun yläpäässä.

 -Jos sallitte, olisin hetken vieraananne ja nauttisin iloisesta seurastanne. Saisin ehkä elämänhaluni takaisin?

Sanna sanoo, että Yannis on tervetullut jäämään päivälliselle ja Yannis on iloinen. Hän katsoo nurkassa istuvaa Elliä ja miettii kuumeisesti, onko nainen vapaa ja miten tähän saisi lähemmän kontaktin... (näinkö helposti luovutit Helenan suhteen, senkin rontti, omatunto hetken soimaa) Mutta Yannis on kuuma kreikkalainen, eikä sulata sitä, että hänen naisensa katsoo toista miestä SITEN, kuin Helena katsoi sitä enkeli Miikkaelia. Pyh! Enkeli muka...

 -Oletteko te tämän talon rouva? Kysyy Yannis Sannalta, joka nyökkää.
-Mieheni on sairaalassa töissä, hän on lääkäri.
-Voi, älä puhu minulle siitä sairaalasta! Tulen sairaaksi vain ajatellessanikin sitä, mitä siellä eilen koin. Parahtaa Yannis.
-No, mutta hyvänen aika! Mitä sitten?
- Se on pitkä juttu ja haluan vain unohtaa sen... suokaa anteeksi...

Hetkeksi Yannis oikein punastuu ja menee hämilleen, mutta pian hän on taas oma supliikki itsensä ja lupaa että päivällisen jälkeen hän soittaa ja laulaa heille.

 Kitara ei koskaan petä! Sen kanssa olen monet yöt nukkunut ja sille olen murheeni vuodattanut, eikä se kerro salaisuuksiani kenellekään. Eikä katso ketään toista!

- Olen niin kaukana kotoa ja pettynyt. Suokaa ystävät, että vuodatan tuon kaiken kitarallani yön pimeään syliin, kun kuu on noussut taivaalle ja ystävät, istumme nuotiolla. Ehkä voimme sytyttää pienen nuotion tuohon teidän pihaanne kun ilta tummuu?
- Juu, tottakai, lupaa Sanna auliisti.

-Hei, mut siinä onkin hyvä idea. me grillataan tänään, sanoo Artturikin. Vietämme hyvän illan ulkosalla..

Viimein Yannis saa rohkeutta lähestyä Elliä, joka istuu nurkkaan sijoitetussa korituolissa ja on ollut hiljaa koko ajan.
-Voisimmeko me ehkä vaihtaa muutaman sanasen ihan kahdenkesken? Kysäisee Yannis Elliltä.

 -No kuule, mitähän sinun asiasi koskee? Minun mieheni Artturi, joka istuu tuossa sohvalla, ei ehkä pidä siitä, että juttelen kahdenkesken ihan mitä vaan... vastaa Elli hymyillen.

 Ja niin murenee Yanniksen toiveet myös tämän naisen kohdalla. Hän kiroaa syntymänsäkin mielessään ja sekunnin murto-osan hän ajattelee, että tämä viikko on ollut pelkkää mokailemista ihan siitä lähtien, kun astuin tämän kirotun maan kamaralle!
Mutta seuraavassa hetkessä hän käännähtää sulavasti kannoillaan ja pyytää anteeksi niin Elliltä kuin Artturiltakin ja sanoo, että Elli on kauneinpia naisia, mitä hän on milloinkaan nähnyt ja onnittelee vielä Artturia hyvästä valinnasta.

Sitten hän ottaa tottuneesti kitaransa ja virittää laulun. Soittaa sielunsa syvyyksistä ja kitara soi niin kauniisti ja haikeasti... se kertoo kaiken sen, minkä Yannis on juuri kieltänyt kitaransa koskaan paljastamasta kenellekään; hänen elämänsä, ilonsa, surunsa ja kaipuunsa.
Mutta koska kaikki muutkin ovat joskus kokeneet samankaltaisia asioita, se ei tunnu salaisuuksien paljastamiselta, vaan yhteisten asioiden jakamiselta ja hetken kaikki ymmärtävät, mistä on kyse.