Artturin ja Iinan onnea ja pikkuisia vieraita

Iina ja Artturi ovat ystävystyneet hetkessä tohtori Åstömin pikkupojan kanssa ja eilen Martin poikkesikin taas juttelemassa heidän kanssaan ja näyttämässä hienoa keppihevostaan, jonka oli saanut ystävänpäivänä isältään. Sillä oli hienoa ratsastella Martinin mielestä ja hän kertoi, että hänen pikkusiskonsa, joka myös oli tullut eilen kotiin, oltuaan pitkän aikaa sairaalassa, halusi koko ajan sillä ratsastaa. -Voi voi sentään, onko sinun pikkusiskosi ollut sairaalassa? Me emme tienneetkään, että sinulla on pikkusiskokin. Artturi ja Iina olivat ihan ihmeissään.... -Joo, kyl mul on ja siks mäkin olin aika kauan siel mun tädin luona, kun äiti joutui olemaan Inkerin luona sairaalassa ja isä kans ku se hoiti sitä. -Aivan niin, no mutta on se nyt kuitenkin hyvä asia, että sinun pieni Inkeri sisaresi on päässyt kotiin! Hän on varmaan sitten jo ihan terve? Vai kuinka? Kyseli Iina. -Joo on se ihan terve... mä voin kyllä hakee sen ja näyttää teille sitä, jos haluatte? Martin oli aivan innoissaan. - No kipaisepa hakemaan, niin me laitamme sillä välin vähän tarjottavaa esille ja pidämme itsekin kavitauon töistämme.

Martin jättää keppihevosen hellan viereen ja lähtee kipittämään kotiin. Kissa hiipii katsomaan ruokakuppiaan, mutta pelkää vähän keppihevosta ja huomaa myöskink, ettei lautasella ole mitään. Ruokatölkki on kyllä tuossa lautasen vieressä lattialla, mutta miten sitä ruokaa sieltä itse saisi. Parasta alkaa naukumaan vaan, niin eiköhän se Iina tai Artturi pian tule laittamaan jotain... Mutta Iina on laittanut jo hedelmiä pöydälle lapsia varten ja nostanut kakunkin siihen. Ehkä myös porkkanoita pitäisi antaa lapsille, onhan se tyttökin ollut niin sairaana, että on pitänyt oikein sairaalassakin olla... mikähän sitä on vaivannut? Kehtaisikohan udella tohtorin rouvalta, kun näkee sitä kaupassa...

 -Kyllä hedelmät ja porkkanat näin talviaikaan on hyväksi, tuumii Iina vielä ja lähtee käymään ompelimon puolella laittamassa ulko-oven lukkoon ja lapun ovelle: "Kahvitauolla, palaan pian".

 Kiivetessään yläkertaan, Iina muistaa myös hiljattain kuolleen ystävänsä ja menee hetkeksi olohuoneeseen, jonne hän on laittanut kaapin päälle kynttelikön ja enkelipatsaan ystävänsä muistolle. Hän päättää, että viikon kuluttua hän vaihtaa toiset tavarat siihen, mutta niin kauan, kuin ystävä on haudattu, nuo saavat olla tuossa. Mielessään hän kuulee vielä ystävän soinnukkaan äänen ja kitaran herkät sävelet, kun ystävä lauloi ja soitti kitaraa... -Niin me täältä kaikki kerran poistumme uusiin ulottuvuuksiin ja toiset jäävät ikävöimään hetkeksi, mutta sitten aika kultaa muistot ja parantaa haavat ja tulee uusia ystäviä -suuria ja pieniä. Siinä samassa Iina muistaakin pienet ystävät ja juoksee takaisin alas ja niinhän siellä jo ulko-ovella koputtelevat tohtorin pienemmät laspukaiset.

- Terve taas! Huikkaa Martin heti kun ovi aukeaa.
-Tässä tää Inkeri nyt sitten on!
Ja toden totta, siinähän seisoo Martinin vierellä pieni terhakka vaalea lettipää. Inkeri on 5-vuotias ja oikein suoloinen, vilkas tyttö.

Kun lapset ovat menneet kotiinsa, Iina halaa Artturia ja sanoo: "kyllä me vain olemme onnekkaita" Eikä Artturikaan voi olla eri mieltä. Hän alkaa vähän vihjailla Iinalle, että sopisikos heidänkin lattioillaan juoksennelle tuommosia taaperoita pikapuoliin, mutta Iina on sitä mieltä, että ei vielä hetkiin. Tämä koti on aivan liian pieni enemmälle, kuin kahdelle ja muutenkin juuri vasta tässä aloitellaan itsekin omaa elämäämme.... mutta että joskus kyllä varmasti....