Pohdintaa

Ulkona on mitä kaunein auringonpaiste ja lämmintäkin varmaan, mutta minä vain istun täällä sisällä ja duunailen nukkiksien vaiheilla sitä sun tätä. En tunnu pääsevän irti niistä sitten millään.

Joka ilta, kun olen aivan uupunut kaikesta, mitä olen niihin "vääntänyt", päätän, että "huomenna menen ulos ja jätän nukkekotitouhut väliin". Mutta kun huominen tulee, minä herään n puoli kahdeksan aikaan, keitän kahvia (koska sitä on saatava ensimmäisenä) ja istun sitä juoden katselemassa talojani. Selkä on taas ollut jo pari kuukautta niin kipeä, että kestää aamuisin pari tuntia, ennenkuin pääsen kunnolla liikkumaan ja sen ajan todellakin vain katselen taloja... kävelen hiljakseen asunnossa ja mietin "seuraavia siirtoja". Ja ennenkuin huomaankaan, päivä on edennyt puoleen ja minä olen täydessä touhussa toteuttamassa jotain ideaa, jonka olen siinä aamun kuluessa taloja katsellessani saanut. Välillä keitän hätäisesti toiset kahvit, koska nälkäkin vähän tuppaa jo kurnimaan... ja jatkan puuhia talojen kanssa. Aika kuluu kuin siivillä ja pian on taas ilta. ja nälkä. Ja telkkarista tulee Emmerdale, jota seuraan ja siihen lopetan yleensä nukkistouhutkin. Laitan jotain syötävää ja istahdan telkkarin ääreen syömään. No, enhän minä sitten todellakaan jaksa (muka) enää mennä ulos, eikä siellä ole enää auringonpaistettakaan ja vaikka mitä tekosyitä löytyy, mutta oikeastikin olen todella väsynyt siinä vaiheessa -fyysisesti. Kämppä on kuin pommin jäljiltä, jos olen joutunut sahaamaan ja muuta senkaltaista hommaa tehnyt. Tarvikelaatikoita siellä täällä, osa kamasta pitkin olohuonetta... *huoh* pitää alkaa siivoomaan sotkuja pois -tai ehkä jätän huomiseen, jos sattuisin vielä tekemään jotain tuolla japaninsahallakin vaikka... siivoan sitten. Mutta ensiksi kuitenkin menen ihan varmasti huomenaamulla ulos!

Paitsi, etten mene. Kun huominen tulee, kaikki toistuu aivan samanlaisena, kuin tänäänkin. Sellaisina päivinä, kun pitää mennä pakosta kauppaan hakemaan jääkaappiin ruokaa ja kissoille myös, menen tietenkin ulos. Ja haen joka päivä postin laatikosta, vien roskat ulos ja välillä oleskelen hetken takapihalla ehkä juomass kahvia tai siivoilemassa roskia sieltä talven jäljiltä tms. Mutta ne hetket ulkona jäävät kyllä todella minimiin... Toisinaan joudun, tai pääsen hoitamaan lapsenlapsia pojan perheeseen, kuten esim tänään menen illaksi sinne. Sillooin kuljen vajaan kilometrin heille ja toisen takaisin. Miten tähän on tultu?

Syy on nukkekoti. Tai kodit. Eihän se riittänyt, että aloin tehdä yhtä nukkista yhdelle perheelle. Mielikuvitus keksi yhtäkkiä (ja koko ajan lisääntyy) kokonaisen yhteisön ja kaikki tarvitsevat koteja, vaatteita, astioita, ruokaa, harrastavat jotain, käyvät töissä... aina löytyy jotain mitä he tarvitsevat. Vaikka ovat nukkeja *wirn* Minä en tarvitse paljon mitään, vaikka olen ihminen. Tuntuu, että minun kodissani on paljon vähemmän tavaraa, kuin nukkekodeissa. Ja silti keksin aina lisää, mitä siellä tarvitaan.
Mutta kaikesta huolimatta tämä on IHANA harrastus. Minä vain olen sellainen, että uppoudun liiaksi asioihin. Itseasiassa olen jonkin asteinen asberger ihminen. Oikeasti. Ja se selittää paljonkin tätä jumittumista.

Olen kuitenkin nyt tiedostanut tämän "ongelman" ja sitä myöten tehnyt aikapaljon karsintaakin näissä suunnitelmissani. 
Ensinnäkin:
 a) en aloita enää yhtään projektia, ennenkuin nämä käsillä olevat ovat jotakuinkin valmiina. 
 b) barbiyhteisössä tapahtuu iso uudelleenorganisointi perheissä. Osa porukasta lähtee reserviin ja joidenkin perheiden kokoonpano muuttuu.
(Esim. Sandran perhe kasvoi kaksilapsisesta viisilapsiseksi perheeksi, kun tohtorille kaavaillut kolme lasta saavatkin huoneet "Kaappitalosta" ja muuttuvat samalla Sandran ja Henrikin lapsiksi.)
c) Kaappitalon lisäksi ei tule muita "koteja" barbeille, mutta muutama ammattiin liittyvä huone/huoneisto tulee tuohon yhteen piironkiin, josta olen jo aiemminkin puhunut. 
(esim tohtorin vastaanotto, Teresan vaateputiikki, sekä yksi ravintola, jossa voi sitten "säilyttää" noita ylimääräisiä nukkeja istumassa pöydissä heh heh)

Siinäpä se sitten onkin ja sitten nuo kaksi 1:12 taloa, joista tuo Emman talo on tällä hetkellä rakkain projektini.
Kylläpä helpotti ja selkeytti itsellnikin tätä kaikkea, kun kirjoitin asiat ylös tähän blogiin. Täytyy sit palata tähän tekstiin, jos tuo homma meinaa taas alkaa lähtemään lapasesta.

Mutta nyt minun on kuitenkin mentävä laittamaan pyykit narulle, kun pesukone tuolla on lopettanut hommansa ja ulkona kuivuu pyykki nyt niin hienosti ja raikkaaksi. Senjälkeen onkin sitten käytävä kaupassa, eli tämä on niitä päiviä, kun on pakko vähän irtautua tuolta  Bulevard de la Madeleinelta.
Silti en vaihtaisi näitä eläkepäiviä mihinkään, enkä tätä aikaa elämässäni, jolloin saan tehdä mitä huvittaa ja milloin huvittaa.
Tässä vielä muutama kuva aamun duunailuista, kun sommittelin kaappitaloon Inkerille ja Martinille yhteistä huonetta. Huoeneen peräseinään tulee yhtenäinen tapetti, nyt se on tuolainen, koska revin tuosta kukkatapetin kohdalta yhden feikkioven irti.